keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Talo Italiassa

Suomalaiset usein uskovat, että vain meillä Suomessa (ja Ruotsissa) on kakkoskoteja maalla, koska asumme hyvinvointivaltiossa ja koska suomalaisilla nyt vaan on jalat ja juuret maassa ja mullassa. Yhteys sisäiseen junttiin löytyy maalla.

Toisilla on se supervarusteltu kakkoskartano, josta ei puutu mitään, kun taas monilla on sukumökki tai vanha mummola, jossa eletään hetki kesää omavaraisesti ja ihanassa vanhan ajan tunnelmassa, usein vanhan tavaran seassa edesmenneitä sukulaisia muistellen. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, jonka mielestä luksus ja maaseutu eivät kuulu yhteen. Ulkovessa ja ajoittaiset tuoksahdukset kuuluvat kesään. Se, että internet yltää kaikkialle, on yhtä aikaa siunaus ja riesa. Sillä missä muualla kuin mökillä voi heittää verkkarivaihteen päälle ja unohtaa kaupunkivelvoitteet.

Olen todennut, että myös italialaisilla on usein piilomökki maalla tai vuoristossa. Tarkemmin kun miettii, niin venäläisilläkin on omat datshansa ja britit ainakin aikoinaan kansoittivat bungalow-kyliä rantakohteissaan. Ehkä kaipuu arjesta johonkin rennompaan, mutta silti omaan asumismuotoon, on meihin sisäänkirjoitettu. Saksalaisista ja hollantilaisista en tiedä muuta kuin että he ottavat lomien alkaessa luotettavan laatuautonsa ja ajavat superstradaa pitkin niin pitkälle etelään kuin tietä riittää. Kiinteä mökki aina samassa paikassa ei ole kaikkien juttu, jos haluaa maisemien vaihtuvan ja palvelun pelaavan.

Italiassa mökkibuumi sai alkunsa 60-80-luvulla, kun vaurastuvassa maassa rahaa alkoi olla enemmän. Sisämaassa asuvat himoitsivat taloa tai huoneistoa meren rannalta, jotta viikonloppuisin voisi elää tukka suolavedestä kimallellen ja ruskettaa valkokaulusihoa. Rantakaupungeissa, kuten Livornossa, meri oli aina läsnä ja syvä rusketus ympärivuotinen. Siellä asuvat tuntuivat valitsevan mieluummin piilopaikan vuoristosta, jossa sai grillata rauhassa ja antaa lasten ja lemmikkien peuhata pihamaalla. Sillä pitihän niitä rannikolle massoina ruuhkassa ajavia firenzeläisiä päästä pakoon. Niinpä syntyi kahdensuuntainen mökkiliikenne perjantai- ja sunnuntai-iltojen iloksi.

Maaseutukoti Italiassa on jotain muuta kuin Suomessa. Siinä missä suomalaisten mökit ovat yleensä talviasuttavia ja helposti lämmitettäviä, peruslämmöllä pidettäviä asuntoja, italialaisten mökit ovat yleensä kosteita kivitaloja ja täynnä kaikenlaista kuhisevaa elämää. Yksinkertaiset ikkunat, savupiiput ja muut raot päästävät sisälle niin montaa sorttia hyönteisiä, etten pysy laskuissa mukana. Miniskorpioneja, sisiliskoja, hepokatteja, jättiläisampiaisia, yöperhosia, hämähäkkejä ja tuhatjalkaisia ainakin löytyy. Sähkönhinnan ollessa pilvissä, kuten aina, italialaiset eivät pidä mökeissään minkään sortin peruslämpöä yllä – sehän on kuin heittäisi rahaa taivaan tuuliin. Niinpä mökille ei välttämättä mennä ollenkaan koko talven aikana, sillä lämmitykseen kuluu jo ensimmäiset pari päivää. Etenkin jos ei olla vielä siirrytty kamiinoihin ja ilmalämpöpumppuihin, vaan eletään avotakka-aikaa.

Yhden legendaarisen huhtikuisen flunssan sainkin sellaisessa vuoristomökissä, jossa ei ollut mitään muuta lämmitystä kuin avotakka ja aurinko, sekä satunnaiset irtosähköpatterit. Nukuin kaksi fleecepyjamaa päällä ja noin kolmen täkin alla ja jos kesken yön tuli vessahätä, oli kyseessä kova tahtojen taistelu, sillä vastassa oli jäätävä hyinen kivilattia ja kuoriutuminen täkkien alta. Sama kämppä taas oli kuin pizzauuni heinäkuun lopussa, jolloin jatkuva hikinoro valui selkää pitkin ja yöllä piti nukkua kaikki ikkunat auki, naapuruston äänien ja pulppuavan vesilähteen solinan siivilöityessä uneen. Vuoristomökki on siis joko tai: joko äärimmäisen yin talvikylmyydessään tai äärimmäisen yang kesähelteillä.

Kun vuoristomökille tullaan, on aina edessä perusteellinen siivous, olipa edellisestä käynnistä aikaa vain muutama viikko. Aina on tomua, hämähäkinseittejä ja hyönteiskeskittymiä tarjolla ja ikkunaluukut avataan apposelleen, jotta ilma vähän vaihtuisi. Sisällä saattaa ensialkuun olla vähän ummehtunut haju. 

Kun mökki on ollut pitkään tyhjillään, siellä tuntuu olevan pysähtynyt yin-energia. Mökille pitää ikään kuin kertoa, että nyt ollaan taas täällä ja asetutaan taloksi. Jotkut nurkat etenkin kaipaavat valoa ja raivaamista sekä kunnon tomutusta. Yleensä lakaistaan perinteisesti harjalla ja rikkalapiolla. Kun pistää tanssimusiikit täysille, siivoaminenkin tuntuu jotenkin hauskalta – ja sehän pistää talon chi-energiat kunnolla liikkeelle. Osa tavaroista kannetaan ulos aurinkoon, jotta kosteus haihtuu ja ne saavat annoksen aurinkoenergiaa. Aurinkoahan käytetään myös energiapuhdistuksessa energisoimaan esineitä. Ja kummasti se energisoi myös pohjoisen asukasta!

Kun on ensin siivottu kunnolla, niin sitten päästään syömään. Mökille yleensä ostetaan aivan liikaa herkkuruokaa ja sitä syödään aivan liikaa, joten pitkä siesta on tarpeen. Rohkeimmat torkkuvat auringossa ja herkkähipiäisemmät vetäytyvät makuukamarin viileyteen. Illalla sytytetään kamiinat, katsotaan äänekkäitä kisailuohjelmia telkkarista ja hörpitään jotain paikallista viiniä lämmikkeeksi. Ulkona taivas on kirkas ja sieltä etsitään aina Otavan tähtikuvio ja jännätään, että näkyisikö tähdenlento. Siinä on elämän elementit mukavasti läsnä.

Ihanaa aktiivista puuhastelua ja maha täynnä olevaa puuhattomuutta kestää hetken, kunnes on taas aika pistää mökki pakettiin. Joka vuosi suunnitellaan, että tänne pitäisi tulla useammaksi kuukaudeksi - tai edes viikoksi - kerrallaan. Ehkä ensi vuonna...

Oli mökki sitten missä tahansa, niin se on mielentila. Aina sinne on vähän ikävä.

Viikunapuun katveessa on tilaa tuulettaa ajatuksia.
Ei sitten niitä peilejä makuuhuoneeseen niin että sänky heijastuu. Ellei halua ottaa varoittava esimerkki -selfietä... Uniin tulee muuten kunnolla twistiä, kun nukkuu suoraan kattoparrun ja valaisimen alla. Onneksi on sentään sängynpääty ja mätsäävät yöpöydät ja valaisimet.
Kerran vuodessa työpisteeni saattaa näyttää vaikka tältä.

Tämä takan ympärys oli täynnä pysähtynyttä energiaa ja tuntui epämiellyttävältä. Kunnon siivouksen jälkeen on taas fengshuit kohdillaan!




keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Päänsisäistä järjestelyä

Joinakin aamuina sitä herää intoa puhkuen. Yleensä on tiedossa jotain kivaa tai haastavaa ohjelmaa, joka terästää päivän alkua. Jos keli vielä sattuu olemaan aurinkoinen, on helppo olla energinen ja tuottelias. Sitten on tällaisia aamuja kuin tänään. 

Aurinko kyllä paistaa eikä ole yhtään sen hassumpi päivä kuin eilenkään, mutta yöllä on tapahtunut jotain. Enkä tällä kertaa puhu siitä, että makuuhuoneen hyllyt osoittavat tylysti päätä kohti sha-energiallaan tai tavarakasat huoneessa jotenkin ahdistaisivat. Nyt on kyse alitajunnan omista sotkuista.

Saatat olla mielestäsi arkielämässä hyvinkin tilanteen tasalla, ja aikuismaisesti käsitellyt tietyt menneisyyden asiat. On annettu anteeksi hankalille tilanteille, muiden ihmisten tekosille ja omille erheillekin. Siis teoriassa. Kysypä alitajunnalta tai egolta mitä mieltä tämä on ja sieltä löytyy kaikki siivottomasta kasasta löyhkäämästä. Alitajunnan viemärivirrat lähtevät liikkeelle öisin ja pahanhajuisia yllätyksiä pulpahtelee pintaan, vaikka kuinka valveilla ollessa on painettu villaista ja lakaistu maton alle, pönkitetty täyteentungetut kaapit jollain hätäratkaisutunkilla. Kyllä, asia on käsitelty, kuulet itsesi sanovan. Olen nyt eri ihminen eikä menneisyys enää määrittele minua. Sitten unet ampuvat kovilla.

Aamulla herää vähintäänkin kiukkuisena ja sadatellen ja pieni päänsärky jomottelee jo odottamassa. Tarvitaan kahvi, kohta toinen ja hommiin kiinni käyminen tuntuu tuskaiselta. On jotenkin pettynyt olo, ettei sittenkään ole päässyt pään sisällä asioissa eteenpäin. Joko kyseessä on entinen ihmissuhde, työkuviot tai jokin ahdistava tilanne, joka muistuttaa itsestään unien kautta yhä uudestaan.

Itselläni on hyvin vahva unimaailma, mikä on toki pelkästään rikkaus, ei taakka. Ihmettelenkin miten ne ihmiset, jotka eivät muista näkevänsä unia, oikein käsittelevät asioitaan. Fengshuin nimissä pitäisi tietysti olla asiat järjestyksessä niin kotona, puutarhassa kuin aivokopassa ja kropassa. Mutta ihmisiähän tässä vain ollaan.

Usein uneni sijoittuvat lapsuuden ympäristöön. Mukaan tarttuu useasti koko joukko julkkiksia, en tiedä miksi. Ehkä tietynlaisena turvatyynynä. Viimekin yönä illallisella ravintolassa oli mukana Nik Kershaw, ehkä sen takia, että mielessäni pyöri sanat "I got it bad / You don't know how bad I got it / You got it easy...". Olin tietämättäni joutunut neljän hengen seurueeseen, jossa entinen kollegani säihkyvänä ja menestystä säteilevänä istui vastapäätä. Hän oli lisäksi raskaana, mikä varmaan symboloi lisää runsautta ja tulevaa rikkautta. Jonkinlainen välienselvittely oli tulossa, johon en ollut varautunut ja jonka olisin halunnut välttää kokonaan. Hänen stratosfäärinen menestyksensä politiikassa oli syössyt minut urani alhoon. Se hetki, mikä määritteli hänen nousunsa, olikin kohtalokas myös minulle, sillä vaa'an toinen punnus laskee, kun toinen nousee. Unessa tämä nousukulku näyttäytyi jopa niin, että kyseinen suomalaispoliitikko oli kutsuttu vuodeksi Kanadan pääministeriksi, mikä oli tietysti ennenkuulumatonta. En ollut toisen menestyksestä kovinkaan iloinen, sillä se muistutti minua omasta ahdingostani. Ja edelleen muistuttaa.

Tämä tarina ei ole täysin tosi, mutta siinä on riittävästi totuudensiementä, että se sai minut heräämään niinsanotusti väärällä jalalla. Pitää ehkä vain ajatella, että kun yhden ihmisen elämässä on otollinen onnenjakso BaZi-onnenpilareissa ja kaikki tuntuu mahdolliselta, niin jollain toisella on huonompi jakso meneillään eikä se siitä muuksi muutu. Aiemmin ajattelin, että jonkun toisen menestys on nimenomaan juuri minulta pois, mutta nykyään yritän uskoa, että tuollaiset ajatusketjut vahingoittavat vain ajattelijaansa. Ja että kaikella on lopulta oma merkityksensä ja kaikilla oma pieni tuskanpisteensä, jota eivät haluaisi muiden sorkkivan. Unissa sitä sitten kuitenkin tökitään.

Tässä kuussa alitajunnalla on ehkä vähän enemmän tekemistä kuin tavallisesti, sillä syyskuun 1. päivän auringonpimennys ja 16. päivän kuunpimennys mylläävät ihmisten elämää. Jotain on alkamassa, jotain päättymässä ja varmaan siksi vanhat asiat nousevat pintaan, jotta niihin saisi jonkinlaisen otteen ja voisi vihdoin pyyhkäistä ne menemään. Itse ainakin olisin valmis tarttumaan luutaan ja moppiin ja tomuttaa unet uusiksi. 

Olen viime aikoina nähnyt unia myös häikäisevän kauniista täysikuusta, jossa on Pohjois-Amerikan osavaltioiden muotoiset kraaterit näkyvissä. Viime yönä ehdin matkustaa myös New Yorkiin (jossa ei tunnettu sokeria - tee makeutettiin vaaleanpunaisilla karkeilla). Astrologi Susan Millerin mukaan on lähes satavarmaa, että vuoden sisällä tulen matkustamaan jonnekin kauas, kenties Atlantin taa. Unessa olinkin hämmästynyt, että näinkö nopeasti ne ennustukset ja unelmat tulevat toteen. Äsken olin Suomessa ja nyt jo etsin Vapaudenpatsasta. 

Jospa siis vaikka manifestoisin itselleni matkan rapakon taa - ja sen verran loistokkaan oman uran, ettei enää tarvitsisi märehtiä toisten menestystä? Sillä kateus jos mikä tekee katkeraksi. Siihen kitkeryyteen ei auta edes vaaleanpunainen karkki teekupissa.


Kuva: journalpsyche.org





tiistai 6. syyskuuta 2016

Tavaraa, tavaraa, enemmän tavaraa

Toiset suuntaavat lomalla kultturelleihin kaupunkikohteisiin tai rantautuvat meren ääreen. Jotkut innostuvat joogaretriiteistä tai topakasta toimintalomasta patikoiden. Itse yleensä valitsen merenrannalla loikomisen hyvän kirjan ja antoisan eväskorin kera. Koska olen hoitanut asiani hyvin ja valinnut aikoinaan italialaisen miehen, niin matkakohteemme on käytännössä aina Italia. Siellä asuu mamma, zia, amici, eli sukulaiset ja ystävät, ja siellä on myös asunto jos toinenkin, jonne voimme majoittua. 

Huonomminkin olisi voinut mennä - jos mies olisi vaikkapa toisella puolella maapalloa oleskelulupaviidakon päässä. Tai sitten aidan takaa kotikylästä, missä ruoho on liian samanväristä. En tiedä mitä meille on äidinmaidossa syötetty, mutta kotiseutuni tytöt ovat lähteneet miehenhakureissuillaan mahdollisimman kauas ja espanjalaista, meksikolaista, amerikkalaista, israelilaista ja uusseelantilaista miestä on kotiinviemisinä tuotu. 

Olen saanut aitiopaikalta todistaa italialaista elämänmeininkiä ja eroaahan se hyvässä ja pahassa suomalaisten totutuista kuvioista. Niitä sisustuslehtien sivuilta kadehdittuja ultramoderneja minimalistisia koteja en ole 15 vuoden aikana nähnyt yhtäkään. Liikun varmaan väärässä seurassa! Sen sijaan olen nähnyt piukkaan ahdettuja asuntoja, autotalleja täynnä tavaraa, kellareita, joissa on sitä vielä joskus tarpeellista tavaraa. Ugh! Olen ihan täynnä, enkä vain paikallisen konditorian herkkuja. 

Olen tehnyt anopille kotiin fengshui-kartoituksen, mutta mitään ei oikein ole tapahtunut, koska kämppä on jokaista nurkkaa myöten täynnä. Silmissä oikein vilisee, kun katsoo hyllyltä toiselle notkuvia pikkuesineitä. Anoppi kysyy aina silloin tällöin mitä suosittelen, miten päin huonekalut voisivat olla ja mitä värejä seiniin voisi maalata, mutta olen niin tavaraähkyssä, etten oikein voi suositella mitään. Paitsi omaisuuden puolittamista ja sen toisen puolen poistamista asunnosta huitsin umbriaan.

Olen yrittänyt varovaisesti aina vihjata sopivassa välissä, että tavaroita voisi vähän karsia, että energiat pääsevät paremmin kulkemaan ja elämän notkelmat loiventuisivat, sillä terveyttä ainakin tarvittaisiin lisää ja elämän helpompaa sujumista, italialaisesta byrokratiasta puhumattakaan. Kaikki on aina kuitenkin "uutta, vastahan tämä ostettiin 20 vuotta sitten", tai sitten saatiin ilmaiseksi/lahjaksi/ostettiin kalliilla, joten ei voi luopua. Vaikka asunnossa on muuten mukavat energiat, niin aina joskus tavaran määrä tuntuu kaatuvan päälle - visuaalista elementtiä on yksinkertaisesti liikaa kahdelle silmälle.

Tänä syksynä on kuitenkin muutoksia ilmassa ja olen aiempaa huomattavasti optimistisempi. Ennen seesteistä lopputulosta on kuitenkin hetki - tai muutama kuukausi - kaaosta. Syynä on se, että tytär (mieheni sisko) nimittäin muutti ulkomailta takaisin Italiaan, asuttuaan ensin monella eri paikkakunnalla Pohjois-Italiassa ja sitten Puolassa työn perässä. Nyt meri ja mamma vetivät kuitenkin työelämää pidemmän korren. Joskus on tehtävä niin kuin italialainen sydän sanoo ja unohdettava verokortin voihkinta.

Tyttären muuttaessa viimeiset kymmenen vuotta paikasta toiseen, iso osa tavaroista jäi tietenkin äidin luo säilöön, etenkin ulkomaille muuttaessa. Puolasta pakattiin matkaan 11 matkalaukkua ja 17 pahvilaatikkoa, mikä sai jo leuan tippumaan lattiaan - olihan kyseessä pieni yksiö. Uusi Italian asunto, joka kuuluu dementoituneelle sukulaistädille, oli sekin jo entuudestaan täynnä tavaraa, joten tyhjää kaappitilaa ei käytännössä enää ollut. Mutta vieläkin vaikuttavampaa oli alkaa kaivella äidin asunnosta tyttären aarteita: kirjoja, dvd:itä, vaatteita, kenkiä. Muutama täysi autolastillinen vietiin tädin/tyttären asuntoon ja itse olisin jo hautautunut kamojen alle epätoivoisena. Tytär sen sijaan iloitsi löytäessään tavaroita, jotka oli jo täysin unohtanut omistaneensa. Ainakin aluksi. Jossain 27. talvikenkäparin ja noin 40 käsilaukun ja kassin välimaastossa alkoi tuntua, että pärjäisi sitä kyllä vähemmälläkin. Kaikki asusteet kun eivät olleet enää ihan viimeisimmän muodin mukaisia. Itselläni olisi ollut tarjolla helppo ratkaisu käden ulottuvilla, nimittäin jätesäkki. Niin pitkälle ei olla kuitenkaan vielä päästy. Harmi.

Ei suinkaan riittänyt, että tyttären luona vietettiin tavarasirkusta, sillä myös äidin luona myllättiin kunnolla. Myös mieheni oli kaikessa yhteisymmärryksessä jättänyt koko poikuusvuosiensa kamat mamman huomaan. Ja kun toisen kamoihin ei saisi koskea ilman lupaa, poisheittämisestä puhumattakaan, niin äidillä oli siis asunto täynnä ei pelkästään omaa kamaa, vaan lastensa keräämää materiaa. Voisi hyvin puhua tehoneliöistä - tai haamuasukkaista, yksi asukas kolmen henkilön tavaroilla. Tai oikeastaan neljän, sillä mukaan pitää laskea myös dementiatädin välttämättömimmät tavarat, jotka seilaavat kahden asunnon väliä kuin limbossa.

Samalla kun pakkasin tyttären tavaroita kasseihin ja laatikoihin, päätin pistää vauhtia myös mieheni luopumisprosessiin. Sillä jo monta vuotta oli puhuttu porukalla, että kun vain olisi tarpeeksi aikaa (ja viitsimistä), niin katsottaisiin äidin hoteissa olevat kamat läpi ja tyhjennettäisiin tilaa itse elämiselle. Olin Suomessa päässyt niin vauhdikkaaseen alkuun omien kamojeni kimpussa, että sormet syyhyten tartuin toimeen. Ja nythän se sitten lähti kuin yläkoululaisen mopo keulimaan, finalmente! Tyhjensin vaatekaapin sisukset ja kävimme yhdessä läpi kaikki vaatteet, onneksi aika oli tehnyt tehtävänsä ja järkikin jo sanoi, että jos ei ole 10-20 vuoteen päälle puettu, niin eipä enää koskaan. Kun silmä vältti, tein myös taktisia täsmäiskuja: yli 25 vuotta sitten saatu aamutakki, jota ei oltu koskaan pidetty edes päällä, mutta joka oli jotenkin liian vaikea pala myöntää, oli minulle helppoa heittää pois, samoin kutittava käyttämätön villapyjama, niin ikään lahjaksi saatu.

Seuraavaksi kippasin kaikki kasetit ja cd:t sängylle, pölytin noin 500 videokasettia ja jätin ne siihen sivuun lattialle, minkä jälkeen siirsin kalusteet uuteen uskoon. 

Kun mies tuli asioilta, vuorossa oli pieni shokkiterapia. Luulit siis, että sisarellasi on paljon tavaraa? Jos meinaat tänä yönä nukkua tässä sängyssä, niin nämä kasetit ja cd:t pitäisi käydä läpi, eiks joo? Ja jotain pitäisi tehdä näille videokaseteillekin... Shokkimenetelmä tuntui toimivan, sillä eihän tässä digitaaliajassa enää kannata säilyttää analogista nauhaa kilometrikaupalla.

Kuvittelin, että olin tilanteen tasalla, sillä vaihtoehtoja oli tasan kolme: säilytettävät äänitteet takaisin hyllyyn, jollekulle muulle kuuluvat siirretään pois ja poisheitettävät lähtevät roskiin (näiden toivoin olevan enemmistössä). Mutta ei. Niitä kasetteja piti ruveta kuuntelemaan. Videot piti ensin katsoa, että mitä niissä on. Apua. Tässähän tulee tuomiopäivä ja vedenpaisumus ennen kuin päästään asiaan. Ja tuo jalkapallo-ottelu Italia vastaan Englanti vuodelta -96 (tai jotain sinne päin) on legendaarinen, ei sitä voi heittää pois! Kuten ei myöskään noin sataa videokasettia, jotka sisältävät 80- ja 90-luvun musiikkivideoita (osaa videoista ei kuulemma löydä edes YouTubesta.) Aha. Vain noin joka kymmenes kasetti lähti kohti roskista, joten hävitys ei ollut niin totaalinen kuin olin toivonut. Mutta jonkinlainen alku kuitenkin. Fyysinen hiki vaihtui aina välillä tuskanhieksi, kun väänsin peistä näiden hamstraajien kanssa.

Rento drinkkien siemailu rantabaarissa lämpimän tuulen heilutellessa kutreja on tällä erää toive vain, ja sen on korvannut hikinen toimintaloma, johon kuuluu olennaisena varusteena rätti ja kärsivälliset hermot. Yritän pitää fengshuita ja chi-energioita yllä ja ymmärtää, että luopuminen on kullekin oma prosessinsa. Pääasia, että se joskus alkaa, sillä eihän tällaista menneeseen ja materiaan jämähtämistä voi kenellekään suositella. Eikä fengshuitakaan oikein voi liimata siihen päälle ratkaisuksi, sillä ensin tarvitaan syväpuhdistus. Niin henkinen kuin materiaalinen.

Olen kovasti miettinyt näinä päivinä, että pitääkö joka ikinen matkan varrella ostettu tavara, kenkä, vaate ja huonekalu, itse äänitetyistä musiikki- ja videokaseteista puhumattakaan, säilyttää ikuisesti? Onko kaikesta jäätävä jokin fyysinen muisto? Tuntuu, että moni - ainakin tässä perheessä - säilyttää jotain esinettä vain sen takia, että muistaa sen kautta jonkun kivan tapahtuman tai matkan. Itse luotan mieluummin valokuviin, muuten saattaa unohtua puolet elämästä. Yleensä vielä se kivampi puoli. 

Toinen ajatus, jota olen pyöritellyt mielessä kaiken tämän organisoinnin keskellä, on kaikki se aika, joka tavaran ostamiseen, järjestämiseen, liikuttelemiseen, pyyhkimiseen, pesemiseen, kuljettamiseen ja poisheittämiseen kuluu. Paikka kaikelle -bloggaajan luennolla tämä jäi erityisesti itämään mieleeni. Tavara syö meiltä aikaa joltain muulta toiminnalta ja sosiaaliselta seurustelulta. Olisi vähemmän muistettavaakin, kun ei tarvitsisi miettiä missä unohtuneet esineet ovat. Voisi vaikka harrastaa taiteita, lukea tai liikkua enemmän, kun kamat eivät varastaisi aikaa. Ja sen sijaan, että tuijottelee hyllyjen täytettä, voisi vaikka tuijotella toista silmiin. Mihin kaikkeen kivaan sekin johtaisi?

Huokaus, siltä nyt tuntuu, kun päivätolkulla olen roudannut toisten kamaa ja seulonut ja miettinyt mitä strategiaa käyttäisin tällä kertaa, jotta penni kolahtaisi pajatson perälle asti ja tavara liikkuisi kohti kierrätystä. Siis voisin olla rannalla ottamassa aurinkoa! Voisin olla metsästämässä viikunoita! Voisin pyöräillä katsomaan auringonlaskua sen sijaan, että olen kaiken tämän tavaran ympäröimänä ja ahdistamana. Eivätkä nämä kamat edes ole minun! Herranjestas! Nyt kaipaan vähän shoppailuterapiaa ja lähden katumarkkinoille ostamaan jotain kivoja vaatteita ja kenkiä. Ostan, olen siis olemassa.


Kaseteissa on koko elämä. Ja koko elämä siihen meneekin, jos ne pitää kaikki ensin kuunnella läpi.