keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Alvar Aalto ja fengshui


Ymmärrän, että mitä tunnustan seuraavaksi saattaa järkyttää monia, mutta toivottavasti toivutte pian. En nimittäin lainkaan pidä Alvar Aallosta ja hänen suunnittelemistaan huonekaluista. En ole nähnyt Villa Maireaa, Paimion parantolaa tai muitakaan Aallon arkkitehtonisia luomuksia. Oi, mikä pyhäinhäväistys! 

En tiedä mikä siinä on, mutta kuuluisat koivuiset ritiläpenkit, jakkarat ja pöydät eivät saa minussa aikaan mitään positiivisia sävähdyksiä, päinvastoin. Niissä on jotain liian pelkistettyä ja haukotuttavaa minun pursuilevaan sisustustyyliini. Puoli Suomea on tätä viivapuhdasta skandityyliä täynnä ja epäilenkin, että minut siirretään jollekin mustalle listalle välittömästi kerrottuani, ettei Aalto-tyyli ole minua varten. Sillä onhan kokonainen yliopisto nimetty hänen mukaansa ja kyseessä on Suomen tunnetuin henkilö ulkomailla, ehkä Sibeliusta lukuunottamatta (ja Kimi Räikköstä).

Olen aina ihannoinut englantilaistyylistä runsautta, jossa kukat kukkivat yltympäriinsä huushollia niin tapeteissa, verhoissa, tekstiileissä kuin puutarhassakin. Jotenkin englantilaistyyli liittyy mielessäni ikuiseen kesään ja auringonpaisteeseen, teehetkeen ja kakkuihin ja juoruiluun kupposen ääressä, kertakaikkiaan ilman oikeaa huolenhäivää. Vähän niin kuin dekkareissa, joissa Marplen kaltaiset mummot ottavat paatuneet murhaajat kiinni. Tällaisessa idyllisen pikkukylän mielenmaisemassa asuisin kernaasti, etenkin jos todellisten murhien määrää voidaan vähän rajoittaa eikä liian uteliaita naapureita juoksisi koko ajan iltapäiväteellä. Koska en ole ihan mummoutunut kuitenkaan, yhdistäisin tähän englantilaisestetiikkaan vaikka graffiteja ja räväkämpää modernia graafisuutta, kaikkea silleen tyylikkään kivasti sekaisin.

Alvar Aallon ankarasta askeesista tulee mieleen paljaat koivut koleassa tuulessa, järveä peittävä jäähile ja loputon pimeys vailla toivoa tulevasta valosta. Liian suomalaista siis. Osaamme kyllä pelkistää, olemme siinä suorastaan mestareita, mutta kaipaan kyllä vähän turhaa koukeroa elämää sulostuttamaan. Kotini on silti aika maltillisesti kukikas, mutta oikean asunnon tullen sisäinen kukittajani saattaisi päästä villisti valloilleen.

Tajusin kuitenkin käydessäni Helsingin taidemuseon Modernia elämää! -näyttelyssä, että Aallon funktionalistisessa vanerin taivuttelussa on puolensa. Hänen huonekalusuunnittelunsahan on täyttä fengshuita! Kaikenlainen kulmikkuus on taivuteltu mutkalle ja luotu luonnollisia, ihmistä lähellä olevia muotoja. Siksi Aallon huonekalut siis vetoavat "meihin". Ne eivät uhkaa tylyllä kulmikkuudellaan, vaan tarjoavat chi-energian mentävät pehmeät mutkat sisustukseen. Kaikki kaartuu, pehmentyy, taipuu niin silmän kuin kosketuksen alla. Aalto lienee ollut fengshuin vankkumaton kannattaja, nyt sen tajuan. Ei liikaa virikkeitä, vaan tilaa zenmäiselle tilan aistimiselle. Minimalismia mielelle, aikakaudella jolloin emme vielä puristuneet tavaravuorten väliin.

Voinkin tästä lähtien tehdä aselevon Alvar Aallon kanssa ja nähdä hänen arvokkaat fengshui-pyrkimyksensä huonekalu- ja tilasuunnittelussa. Se ei silti vielä tarkoita, että haluaisin katsella hänen tuotteitaan omissa ympyröissäni, jatkan edelleen rönsyilevämmällä linjalla. Mutta yksi Aallon tuote salaa miellyttää silmääni, arvaatko mikä se on? No tietysti kimalteleva Kultakello-valaisin! Kun silaat esineen kuin esineen kullalla, alan heti kiinnostua. Minussa on varmaan uusrikkaiden venäläisten ökygeenejä jossain piilossa - sukummehan tulee muutaman sadan vuoden takaa Karjalasta päin.

Kurvit kohdallaan! Suomalainen huonekalusuunnittelu osasi menneinä vuosikymmeninä hyödyntää fengshuin oppeja täydellisesti. Jokainen kulma on taivuteltu sulavampaan muotoon. Tämän tajusin nyt meneillään olevassa HAMin Modernia elämää! – Suomalainen modernismi ja kansainvälisyys -näyttelyssä.



Kullan kimallusta ja tuttua kuosittelua - suomalaisia taidonnäytteitä.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kuin viimeistä päivää

Pitopalvelualalla oleva tuttavani oli vähän aikaa sitten järjestämässä miehelle 50-vuotissynttäreitä. Juhlapuheita oli varmasti jo harjoiteltu, mietitty jotain tarpeeksi suureellista lahjaa puolen vuosisadan kunniaksi. Saako mies hepulin ja viidenkympin kriisin ja alkaa harrastaa jotain uutta ja räväkkää, innostuksen lopulta hiipuessa yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Entä mahtoiko vaimon alitajunnassa pyöriä pelko, että hänet voidaan vaihtaa nuorempaan vuosikertaan?

Viikkoa ennen juhlia tulee pysäyttävä puhelu. Syntymäpäiväjuhlat vaihtuvat hautajaisiksi. Viidenkympin kriisi vaihtuu elämän ja kuoleman kriisiin.

Kaikkihan me sen tiedämme, aikamme on rajallinen tässä maailmassa. Sitä vain yrittää loitontaa ajatusta, että eihän tässä vielä mitään, aikaa on. Ja toisilla onkin, melkein liikaakin. Mieheni täti elää tuskaista elämää mielensä ja kehonsa terveyden menettäneenä, mutta kuolema ei vain korjaa. Vaippapäivästä toiseen, tajuamatta kuka ympärillä kulkee. Ei sekään ole elämää, eikä kenelläkään hoitajista ole enää kivaa, vähiten hänellä itsellään. Jokin mystinen juttu tässä päivien lukumäärässä on. Toisille annetaan runsaasti, toisille vain vähän vilautetaan.

Jokin aika sitten vietimme Italiassa kädestäennustamisillan, sillä yksi vieraista osasi lukea vasemman käden viivoista ja ennustaa korttipakasta kuin mustalaisnaiset ikään. Mieheni kädessä oli lyhyt elämänviiva, se vain häipyi ennen aikojaan. Yritimme ottaa asian kevyesti, leikkinä jollaista se olikin, sillä eivät kaikki ennustukset käy toteen. Huomasin kuitenkin, että alitajunta otti asiasta kopin, sillä kuukautta myöhemmin heräsin aamuyöllä miettimään jäänkö joku päivä yllättäen yksin. Ja mitä kaikkea se käytännössä merkitsee. Entäs ne yhteiset eläkepäivät Italiassa, toteutuuko se koskaan? Pitäisikö alkaa elää unelmat todeksi nyt ja tässä, eikä odottaa enää hetkeäkään. 

Tänä vuonna teemani on ollut paras vuosi ikinä, mikä pitäisikin olla jokavuotinen johtotähti. Olen yrittänyt mennä nautinto ja elämänilo edellä, mutta sitähän pitää harjoitella, ei se aina luonnostaan suju. Sanotaan, että lapsista pitäisi ottaa mallia, että eivät ole vielä menettäneet lapsenuskoaan ja osaavat iloita spontaanisti, mutta katso nyt niitä, itkevät ja rääkyvät välillä räkä poskella kuin viimeistä päivää kun eivät saa tahtoaan läpi. Ehkä salaisuus onkin siinä - eletään nyt, täysillä eikä tulevista vaippatalkoista ole vielä mitään hajua, ja mennyttä ei auta muistella. Pieni raju mielenosoitus silloin tällöin pitää patoutuneet tunteet loitolla. Lapsena ärripurripäivät ja maahan heittäytymiset ovat vielä ihan sallittuja - aikuisena täytyy keksiä toiset keinot, sillä työpaikalla raivarin saavaa katsotaan pitkään kieroon.

Mitä sinä tekisit, jos alkaisit elää kuin viimeistä päivää? Tarkennetaan vielä, että koska elämä ei valitettavasti ole satu, jossa kaikki elävät kauniina ja onnellisina elämänsä loppuun saakka varakkaan kuninkaan varoilla, prinssi käsikoukussa, niin lähdetään siitä oletuksesta, että et saa sitä lottovoittoa, jolla voit humputella elämäsi loppuvuodet maailmalla, vaan joudut käyttämään niitä tykötarpeita, joita sinulla juuri nyt on käytettävissäsi (no voi perhana...). Millä mausteilla nautitaan viimeinen ateria? Laitetaanko kerrankin rohkeasti kaikki mausteet (paitsi raakaa sipulia)?

Minun täyteläiseen elämääni ja siitä peräisin oleviin muotoihini on viime aikoina kuulunut 15 maun jäätelöhurjastelut ja runsaat ruokailut, loikoilu riippumatossa ja asioiden lykkääminen seuraavaan päivään. Jos on huvittanut, olen tehnyt. Jos on innostanut, olen viilettänyt kuin tuulispää ideoita toteuttaen. Jos ei ole napostellut, olen saattanut vain napostella. Opettelen sanomaan syyllisyyden tunteille: huomenna. Nyt nautitaan.

Joutilaisuus tietysti on luksusta nykymittapuulla ja entisenä kieli-vyön-alla-juoksijana ja stressioireilijana arvostan sitä suuresti luovuuden ja elämänvoiman lähteenä. Voit käydä lukemassa tämän Juha Hurmeen erittäin virkistävän ja ajatuksia herättävän kirjoituksen tehokkuuden hapatuksesta:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/04/26/juha-hurme-joutilaisuuden-ylistys
Olen hänen kanssaan hyvinkin samaa mieltä työn orjuuttavuudesta: "Olen aina epäillyt työnteon autuutta. Paljon mukavampaa on olla tekemättä työtä. Työn orjallinen palvominen on yksi aikamme karseimpia virheitä.

Jos minulla olisi Helinä-keijun taikasauva, haluaisin kaikille vain omaa kivaa puuhastelua mielenkiinnon kohteidensa parissa ilman ajatustakaan pakonomaisesta työstä ja toimeentulosta. Humanistinen uteliaisuus ja oppiminen takaisin kunniaan - ei se Da Vincikään ehtinyt päivätöissä käydä kun oli niin paljon tekemistä, maalaamista, keksimistä, maailman salaisuuksien pohtimista. Toiset vaan on luotu tallaamaan ihan omat polkunsa, ja tuottamaan samalla suurta iloa ja oivallusta koko ihmiskunnalle.

Astro-Seppo on kalenterissaan kehottanut minua koko kevään ajan nauttimaan elämästä ja katkomaan kuivat, hedelmättömät oksat ja velvollisuudet pois. Jos ei nauti olostaan, ei parempaakaan ole luvassa. Omassa elämässä olenkin alkanut keskittyä siihen mikä on itselle tärkeää ja buukata konserttiliput ulkomaille heti, kun innostus alkaa nousta punaksi poskille. Nyt mennään! Maksetaan myöhemmin. Kuolinvuoteellani haluankin kiittää erityisesti luottokorttiyhtiöitä, jotka ovat mahdollistaneet monet päähänpistoni, joita kitkuttelemalla normaaliin tapaan ei koskaan olisi saanut toteutettua. Kyllä siitä hyvästä jotain korkoa voi maksaakin.

Nyt haaveilen näkeväni Venetsian syksyllä. Olen niin monta vuotta lukenut komisario Brunettia ratkomassa rikoksia kanaalien varrella ja kuunnellut kateellisena kertomuksia Venetsian taidebiennaalin näkemisestä, miettinyt, että pitäisi kyllä mennä. Jopa vanhempani ovat käyneet Venetsiassa, yhden päivän ajan häämatkallaan, mistä on vielä kellastuneita diakuvia todisteena. Jos nyt vaikka sitten oikeasti menisin minäkin, ettei jää vain meinaamiseksi. Ottaisi junan sieltä anoppilasta toiselta puolelta saapasta ja lähtisi mieli avoinna seikkailuun. Tiedossa on jo, että suurinpiirtein omat eväät mukaan ja Pyhän Markuksen torilla ei sitten kannata ostaa kahvia tai limua tai saattaa mennä koko lompakko. 

Katsoin keväällä Hotellien salattu maailma -matkailuohjelmaa Venetsiasta, jossa näytettiin kuinka huippu-vip-ihmiset yöpyvät jopa 15 000 euron hintaisissa hotellihuoneissa (prinssi Charles Camillansa kanssa yhtenä esimerkkinä). Mutta minäpä voin kävellä kadulla tai vaikka uida kanaalissa ilman että paparazzit hosuvat perässä (karibinieerit on sitten eri juttu). Rahalla ei saa kuitenkaan ihan kaikkea, kuten paluuta tavalliseksi tallaajaksi. Taidan tyytyä tähän vähempään. Katsominen on ilmaista! Kaivetaanpas se termospullo esille...

Tällä hetkellä unelma Pariisista, New Yorkista ja muista maailman metropoleista on vähän jäissä, kun tuntuu, että tuolla suuressa maailmassa on yhtäkkiä tuo autonajotaito päässyt suorastaan käsistä. Pienemmissä paikoissa on leppoisampi tahti - ja Venetsian silloilla ei paljon rekkoja näy.

Minusta tuntuu, että oman elämäni fengshuit alkavat olla kohdillaan, tai ehkä kyse on vain otollisesta vuodesta. Tiikerille luvattiin tänä vuonna matkoja ja lohikäärmeelle menestystä ja onnekkaita sattumia. Aiempaan verrattuna nyt meneekin mahtavasti. Unelmiakin tärkeämpää on se, että niitä alkaa toteuttaa. Minun unelmani eivät ole samoja kuin sinulla, ja toteutustapa voi olla hämärän peitossa. Jos edes uskoisi, että se on mahdollista, siitä voi aloittaa. Ja vaikka viimeinen päiväsi olisi vielä hyvinkin kaukana, siihen mennessä olisit ehtinyt toteuttaa jo koko joukon unelmia, elämällä koko ajan kuin viimeistä päivää.

Palataan vielä lopuksi iltaan, jolloin ennustimme elämää kädestä. Mitä minun käteni oikein paljastikaan? Se puhui pitkästä elämästä, jonka kulku siloittuu loppua kohti. Rakkausviiva sen sijaan puuttui kokonaan. Pelkkää tyhjää. Käteni taitaa olla pahasti erehtynyt. Elämäni on ollut täynnä rakkautta, niin yksipuolista, molemminpuolista kuin itseeni kohdistuvaa, jonka voimin olen painanut aina vain eteenpäin. Toivottavasti se säilyy, siihen oikeasti viimeiseen päivään asti.


Kotioloissa. Puuttuva parisuhdenurkka on aktivoitu, luoteen matkustusenergiat nostettu lähtökiitoon ja parvekekin on kesäkunnossa. Ei muuta kuin jalat pöydälle ja nauttimaan puhtaiden ikkunoiden tuomasta ilosta!

Olen ryhtynyt observoimaan taidetta. Niin kaduilla kuin museoissa, kiitos museokortin. Yläkuva johdattelee mielen Venetsiaan, kun taas impressionistiset mestariteokset näyttävät kuinka ihanaa joutilas elämä voikaan olla (kaikki teokset löytyvät Amos Anderssonin taidemuseosta). Alla omaa silmää miellyttävä moderni katumaisema remontin keskellä Helsingissä.


Päätin, että 15 vuotta fanitusta saa riittää. Matkustin idoliani lähemmäs kahden konsertin ajaksi. Lavalla Nek Firenzessä ja kuten lavan huuruista voi päätellä, naiset kävivät ihan kuumana. 

Juuri tämä hetki. Palmurantoja sisällä ja ulkona.

Ihan parasta. Mojitobaari auringonlaskunäköalalla Toskanan rannikolla. Pikkusuolaiset tulee iltaisin aina kaupan päälle, mikä ilahduttaa erityisesti tarkan markan suomalaista, eikä juomissakaan käytetä misurinoa, eli juomamittaa. Cin cin!

Lupa napostella. Maistaa vaikka ne kaikki viisitoista makua jäätelöfestareilla ja sitten köllötellä hyvän kirjan kanssa riippumatossa. Näin leppoisasti oli asiat toukokuussa Italian perheen mökillä. Suomessa satoi räntää. Ajattelin mainita ihan vaan jos olit jo unohtanut...

Mikä elämässä tekee onnelliseksi? Hyvä ruoka, hyvä seura ja lupa tehdä pieniä löytöjä arkea sulostuttamaan. Siitä on pienet pinkit hetket tehty.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Fengshui-retki Strömsöhön

Kerrankin säänhaltijat olivat armollisia, kun tuli kauan odotettu retkipäivä Inkoon saaristoon, katsomaan fengshui-arkkitehti Kristiina Mäntysen suunnittelemaa hirsihuvilaa, tai tuttavallisemmin kesämökkiä. Suomen Fengshui ry:n jäsenille tarjottu jokakeväinen retki johonkin fengshui-kohteeseen on sellaista insider-herkkua, että minunkin oli löysättävä vyötä ja valmistauduttava ahmimaan.


Siellä se Raaseporin kuntaan kuuluva Strömsö pilkistää pöytätabletin kartasta. Se kuuluisampi Strömsö sijaitsee jossain ihan muualla.

























Taksivene kyyditti meidät kohteeseen ja kaikki oli ihan kuin Strömsössä: söpö koira ja lämminhenkinen isäntäväki toivotti meidät tervetulleeksi ja saimme heti lasilliset pinkkiä hohtojuomaa käsiimme. Skål ja kippis kaikille osallistujille, fengshuille ja Suomen kesälle! Monivuotinen rakennusurakka alkoi olla takana ja nyt mökin asukkailla oli aikaa myös nauttia työn tuloksista.






























Tässä mökissä ja sen pihamaastossa rakennuksineen riitti katseltavaa, ei vähiten upeiden näköalojen vuoksi. Fengshui-arkkitehti Kristiina Mäntynen kertoi lounaan lomassa mökin suunnittelun lähtökohdista, rakennuksen sijoittelusta tontille ja asukkaiden suotuisista ilmansuunnista, jotka tuli tietenkin ottaa huomioon. Arkkitehti oli aluksi antanut pariskunnalle tehtäväksi etsiä tontilta paikan, jossa mieluiten nukkuisi. Mies, jonka ming gua -numero oli kakkosmaata, lähti pellonlaitaan etsimään hyviä unia, kun taas vaimo, puukolmonen, löytyi metsän reunasta. Lopullinen makuuhuoneen paikka selvisi rakennukselle laskettavien lentävien tähtien mukaan, ja nuo vanhempien itsensäkin löytämät paikat osoittautuivat myös valmiissa rakennuksessa heille suotuisimmiksi. Itse rakennuksen ja pihasaunan paikkoja määrittivät tietysti myös rakennusmääräykset, kuten 40 metriä rannasta asuinrakennuksen kulmaan ja 20 metriä rannasta saunaan.






























Lopullinen rakennus tilaratkaisuineen ei ollut aivan sitä, mitä fengshui-arkkitehti oli paperille ensimmäiseen luonnokseensa piirtänyt, sillä mökkiin "ilmestyi" suunnittelun edetessä parvi, jolle johtavat portaat muuttivat mm. makuuhuoneen kokoa, ja mieskään ei loppupeleissä päässyt nukkumaan omaan suotuisaan ilmansuuntaansa. Tältä kysyttiinkin miten täällä mökillä nukut ja vastauksesta pystyi päättelemään, että siinä oli pieni kompromissin paikka. Sängyn ja siinä nukkuvan pään suunnalla on siis väliä!






























Itseäni kiehtoi eniten tarina katosta, joka symboloi ajattelua ja aivotyöskentelyä. Kristiina kertoi, että sisältä ulko-ovelle päin katsottuna talon oikea puoli on tiikerin, eli naisen reviiriä, ja vasen puoli on lohikäärmeen, eli perheen miehen aluetta. Keittiö oli sijoitettu naisen alueelle ja miehen alueelta löytyivät mm. takka, telkkari ja golf-mailat. 

Entäs se katto? Kuulemma se henkilö, kenen puolella on korkeampi katto, on fengshuin mukaan se älykkäämpi osapuoli. Onhan se loogista, että jos katto on korkealla, niin ajatukset mahtuvat juoksemaan, päättelyssä on ilmatilaa ja korkealentoiset ideat ottavat tuulta alleen. Jos katto on vastaavasti matalalla, ihminen tyhmistyy. Siksi siis olen aina halunnut vähintään kolmemetriseen huonekorkeuteen (mutten sinne vielä päässyt)! Matalat asunnot ahdistavat ja tämän mukaan siellä myös tyhmyys tiivistyy. Nein danke. Kellarista tai matalalta ullakolta johdettu yritys ei tämän päättelyn mukaan lähde lentoon samalla tavalla kuin väljissä, korkeissa tiloissa.

Tässä talossa miehen ja naisen puoleiset katot olivat lähes saman korkuiset (miehen puoli aavistuksen verran korkeammalla, ainakin savupiipun ja antennin verran) ja väliin jäi matalampi osuus. Tätä pähkäilimme, että onko pariskunnan ajatukset nyt ihan eri raiteilla, kun heillä on yllään oma erillinen kattonsa. Kristiina oli suositellut jotain yhdistävää tekijää matalan katto-osuuden ylle, jotta isäntä ja emäntä voisivat ainakin kohdata puolessavälissä ja löytää yhteiset sävelet ajatusten tasolla. 

Itse jäin pohtimaan tornitaloja, ja kenen perheenjäsenen kohdalle sellainen sattuu. Jos lapselle vaikka rakennetaan muumitaloa imitoiva torni, tuleeko hänestä perheen älypatti? Tässä olisi taas fengshui-tutkimuksen paikka! Jos joskus eksyn omakotitaloon asumaan, varsinkin jos siinä on epäsymmetrinen kattorakennelma, niin täytyykin kiinnittää huomiota kummalla puolella on korkeampi katto, lohikäärmeen vai tiikerin. Vaikka molemmat eläimet ovatkin minulle tuttua kauraa, niin olisihan se kiva olla korkean katon alla älykäs. Ei sekään mukavaa olisi, jos miehen puoli olisi matala ja toisi mukanaan älyvapaita ideoita... Tasa-arvo taitaa tässäkin olla turvallinen ratkaisu.































Näiden kattopohdintojen jälkeen kerrotaan vielä päivän ihana ylläri: pääsimme golf-kärryillä kiertoajelulle Strömsön saaren päästä päähän. Saarella ei saa ajaa autolla, joten äänettömät ja sympaattiset golf-kärryt ovat suosiossa. Kerta tällaisen kärryn kyydissä oli meistä monelle ensimmäinen ja olimme kaikki vauhdin hurmiossa. Puhumattakaan saaren toiselta puolelta löytyneestä infinity poolista, eli kuin mereen sulautuvasta sinisestä uima-altaasta. Sellaista ei ehkä ihan joka mökkisaaresta löydy. Upeaa luksusta lomaan!


Uima-allas oli niin iso, ettei mahtunut kuvaan kokonaan. Yllä esimerkki kotimatkalla nähdystä tornitalosta ja alakuvassa innostuneet kyytiläiset. Kuvista kiitos Jaana Terrille.
































Täydellinen retkipäivä, täytyy sanoa. Kuuman paljun syli jäi vielä kokematta ja näköalat lasiseinäisestä saunasta ulapalle, mutta niissä olisi ehkä viihtynyt niin hyvin, että olisi samantien halunnut jäädä yöksikin. Kenties joku toinen kerta Inkoon saaristo kutsuu taas. Kiitos isäntä-/emäntäväelle vieraanvaraisuudesta ja kurkistuksesta omaan fengshui-mökkielämäänsä!

PS: Jos fengshui kiinnostaa ja haluaisit tällaisille retkille itsekin mukaan, niin Suomen Fengshui -yhdistyksen jäseneksi liittymällä se onnistuu. Tiedossa on tänä kesänä ainakin matkat Mikkelin asuntomessuille, Heinävedelle fengshui-puutarhaan ja Tampereen Vapriikin Kielletty kaupunki -näyttelyyn.


Saaristolaiselämää parhaimmillaan.



Aika lähteä seuraaviin fengshui-seikkailuihin! Kuvan alavasemmalla on ottanut Kristiina Mäntynen, joka itse löytyy yläkuvasta ensimmäisenä vasemmalta.