Sivut

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Alvar Aalto ja fengshui


Ymmärrän, että mitä tunnustan seuraavaksi saattaa järkyttää monia, mutta toivottavasti toivutte pian. En nimittäin lainkaan pidä Alvar Aallosta ja hänen suunnittelemistaan huonekaluista. En ole nähnyt Villa Maireaa, Paimion parantolaa tai muitakaan Aallon arkkitehtonisia luomuksia. Oi, mikä pyhäinhäväistys! 

En tiedä mikä siinä on, mutta kuuluisat koivuiset ritiläpenkit, jakkarat ja pöydät eivät saa minussa aikaan mitään positiivisia sävähdyksiä, päinvastoin. Niissä on jotain liian pelkistettyä ja haukotuttavaa minun pursuilevaan sisustustyyliini. Puoli Suomea on tätä viivapuhdasta skandityyliä täynnä ja epäilenkin, että minut siirretään jollekin mustalle listalle välittömästi kerrottuani, ettei Aalto-tyyli ole minua varten. Sillä onhan kokonainen yliopisto nimetty hänen mukaansa ja kyseessä on Suomen tunnetuin henkilö ulkomailla, ehkä Sibeliusta lukuunottamatta (ja Kimi Räikköstä).

Olen aina ihannoinut englantilaistyylistä runsautta, jossa kukat kukkivat yltympäriinsä huushollia niin tapeteissa, verhoissa, tekstiileissä kuin puutarhassakin. Jotenkin englantilaistyyli liittyy mielessäni ikuiseen kesään ja auringonpaisteeseen, teehetkeen ja kakkuihin ja juoruiluun kupposen ääressä, kertakaikkiaan ilman oikeaa huolenhäivää. Vähän niin kuin dekkareissa, joissa Marplen kaltaiset mummot ottavat paatuneet murhaajat kiinni. Tällaisessa idyllisen pikkukylän mielenmaisemassa asuisin kernaasti, etenkin jos todellisten murhien määrää voidaan vähän rajoittaa eikä liian uteliaita naapureita juoksisi koko ajan iltapäiväteellä. Koska en ole ihan mummoutunut kuitenkaan, yhdistäisin tähän englantilaisestetiikkaan vaikka graffiteja ja räväkämpää modernia graafisuutta, kaikkea silleen tyylikkään kivasti sekaisin.

Alvar Aallon ankarasta askeesista tulee mieleen paljaat koivut koleassa tuulessa, järveä peittävä jäähile ja loputon pimeys vailla toivoa tulevasta valosta. Liian suomalaista siis. Osaamme kyllä pelkistää, olemme siinä suorastaan mestareita, mutta kaipaan kyllä vähän turhaa koukeroa elämää sulostuttamaan. Kotini on silti aika maltillisesti kukikas, mutta oikean asunnon tullen sisäinen kukittajani saattaisi päästä villisti valloilleen.

Tajusin kuitenkin käydessäni Helsingin taidemuseon Modernia elämää! -näyttelyssä, että Aallon funktionalistisessa vanerin taivuttelussa on puolensa. Hänen huonekalusuunnittelunsahan on täyttä fengshuita! Kaikenlainen kulmikkuus on taivuteltu mutkalle ja luotu luonnollisia, ihmistä lähellä olevia muotoja. Siksi Aallon huonekalut siis vetoavat "meihin". Ne eivät uhkaa tylyllä kulmikkuudellaan, vaan tarjoavat chi-energian mentävät pehmeät mutkat sisustukseen. Kaikki kaartuu, pehmentyy, taipuu niin silmän kuin kosketuksen alla. Aalto lienee ollut fengshuin vankkumaton kannattaja, nyt sen tajuan. Ei liikaa virikkeitä, vaan tilaa zenmäiselle tilan aistimiselle. Minimalismia mielelle, aikakaudella jolloin emme vielä puristuneet tavaravuorten väliin.

Voinkin tästä lähtien tehdä aselevon Alvar Aallon kanssa ja nähdä hänen arvokkaat fengshui-pyrkimyksensä huonekalu- ja tilasuunnittelussa. Se ei silti vielä tarkoita, että haluaisin katsella hänen tuotteitaan omissa ympyröissäni, jatkan edelleen rönsyilevämmällä linjalla. Mutta yksi Aallon tuote salaa miellyttää silmääni, arvaatko mikä se on? No tietysti kimalteleva Kultakello-valaisin! Kun silaat esineen kuin esineen kullalla, alan heti kiinnostua. Minussa on varmaan uusrikkaiden venäläisten ökygeenejä jossain piilossa - sukummehan tulee muutaman sadan vuoden takaa Karjalasta päin.

Kurvit kohdallaan! Suomalainen huonekalusuunnittelu osasi menneinä vuosikymmeninä hyödyntää fengshuin oppeja täydellisesti. Jokainen kulma on taivuteltu sulavampaan muotoon. Tämän tajusin nyt meneillään olevassa HAMin Modernia elämää! – Suomalainen modernismi ja kansainvälisyys -näyttelyssä.



Kullan kimallusta ja tuttua kuosittelua - suomalaisia taidonnäytteitä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti